pr0n night

Liika aika vie minut interneti hämärille ja ärsyttäville sivuille. Suomalaiset turhat julkkikset löytyvät liian helposti minulle. Ja perusuteliaisuudelleni en voi minkään joten minun on vain pakko sitten ahmia kaikki näkyvä... Mutta siis nyt katsoin Johanna Tukiaisesta videoita ja luin Saana Parviaisen blogia. Näistä syytän kaverini koneen sivuhistoriaa. Joudun häneltä kysymään miksi nämä löytyvät usein avattujen sivujen joukosta. Mutta vaikka ne löytyvät niin ei minun silti olisi tarvinnut avata niitä ja lukea/katsoa. EN VOINUT MUUTA! Olen vain ihminen, heikko ihminen. Kait etsin ylemmyyden tunnetta lukiessani tuollaista settiä. En silti voi pitää itseäni kovinkaan erilaisena ihmisenä heistä. Kirjoitanhan itsekin juuri blogia kritisoivaa tekstiä blogiin. Paradoksaalista, ei tietenkään.

Ainoa mikä meitä erottaa, puhun siis Saanasta ja minusta, on se että Saana on tavallaan saavuttanut elämässään jotain. Meneekö hän näillä saavutuksillaa kovinkaan pitkälle, en osaa sanoa. Toisaalta ei se kiinnostakaan minua. Nyt tuntuu vai siltä että hänellä on helppoa ja mukavaa. Blogista huomasin että hänellä on lapsi. Jos nämä tekstit sälyvät siihen asti kun tytär on teini, niin toivon että Saanan maine on hälvennyt siinä vaiheessa. Tekstit puhuttelevat sellaista asiaa mitä en ainakaan haluaisi äidistäni kuulla. Rehellisyys on hyvä, mutta asian ihannointi ja puolustus. En osaa sanoa tarkemmin.

Varmaankin puolitoista vuotta sitten törmäsin erään vanhan tuttuni tähdittämään aikuisviihdemateriaaliin. Tiedän että hänelläkin on lapsi, ja tiedän että videot ovat lapsen syntymän jälkeen tehtyjä. Mietin tässäkin vaiheessa tilannetta jossa lapsi saa vaikka koulussa kuulla näistä. Mutta silloin ne ovat historiaa, mutta internet ei unohda. Kuitenkin varmaan moni on saattanut kuvata omia peuhaamisiaan, joten voidaanko tätä enää pitää niin suurena tabuna? Kuuluuko seksuaalisuus niin vahvasti kulttuuriimme ettei seksinauhoja tarvisi enää piilotella lapsilta. Tai miten tämän toisi esille lapsille jos he kysyvät? Onneksi minusta ei ole mitään tuollaista materiaalia niin ei tarvitse huolehtia. Tai ei ainakaan pitäisi olla.

Pierutin ja rusinaputki

Olin viimeviikon loppuna juhlistamassa Kajaanin OKL:n lopettamista. Taino miten sitä oikeastaan voi juhlia... Mutta kuitenkin, kyseessä oli siis Kajaanin viimeiset Talvipäivät. Koko perinne on lähtöisin sieltä, mutta enää ei siellä juhlita. Ikinä...

Mutta asiaan, sieltä tarttui matkaan arvoituksesi jäävä pornolehti. Veikkaan että kyseessä on Ratto, mutta niin lehti oli ankarassa luennassa eri ihmisillä niin sivujakin uupuu. Miksi haluan puhua tästä? Haluan ylistää lehden kirjoittajien, mm. Juhana Rivo ja Kalle K. Kovana, taitoa keksiä mitä ihmeellisempiä synonyymejä. Tämä kyseinen lehti käsitteli anaaliseksiä ja viikonlopun aikana opin monta, oi niin monta, sanaa Anus Rectumille. En voi käsittää kuka sitä tekstiä lukee ja kiihoittuu. Porukassa meiltä irtosi monelta naurut tekstiä silmäillessä, mutta kait se jollekin toimii. Kuvasarjatkaan eivät herätä innostusta jos otsikoksi lyödään "Tunnelmointia tuhkaluukulla"

Ehkä enemmän kiinnitin huomiota Pirren palstaan jossa voi seksistä kysyä. Tämän lehden aiheena oli fetissit. Itse olen kuullut ja käsitellyt fetissejä psykologian kautta joten on mielenkiintoista lukea miten porno tuo sen esille. Pirre listaa vain muutaman fetissin selventämättä niitä mitenkään. Lähinnä teksistä jää sellainen kuva, että sillä halutaan kertoa joillekin etteivät he ole yksin. Jotenkin tämä palsta tuo esille fetismin ääripäitä. Erotellaan jalat ja kumisaappaat, seuraavaksi tuleekin ruumiineritteet. Hieman tuntuu heilahtavan äärimmäisen puolelle. Toisaalta kaikki fetissit lasketaan miltei häiriöiksi joten mitä niitä eriarvoistamaan. Tosin Pirre puhuu filioista ja fetisseistä samoissa lauseissa ja muistaakseni (ilman mitään varmuutta) fetismi on parafilia. Siksi palsta puhuu asian vierestä. En kyllä usko että keskiverto Raton lukija kiinnittää tähän niinkään huomiota. Mutta minä ipisen! Pirre myös vastaa kysymyksiin siis samassa osiossa ja huhhuh mitä kysyjiä. On silti ilahduttavaa lukea että niistä kysytään. Ehkä vielä pornolehtiä lukemalla nämäkin kysyjät oppivat elämän itsestäänselvyyksiä.

Pitäisi kyllä enemmän lukea, vaikka pornolehtiä. Jos ei muuta niin ainakin sanavarasto laajenisi mielenkiintoisille tasoille!

Opiskelua, keittoa ja leikkiä

OKL, tämä pienten opintopisteiden ihanuus, mistään ei saa mitään pisteitä tarpeeksi ja kaikesta täytyy nurista. Ikinä ei ole mikään helppoa ja tarpeeksi mukavaa. Jokaisesta vaivalla tienatusta pisteestä täytyy kirota. Jokaisen kohdalla pitää valittaa että miksi vain puolitoista pistettä. Kauppiksen puolella he saavat kuusi pistettä kahdesta luennosta. Tottahan tämä on, ei kukaan ole tyytyväinen siihen mitä on. Aina tahdotaan enemmän kuin itsellä on mahdollisuus saada. Kun tämä saavutetaan ei sekään ole hyvä koska kuitenkin on saatava lisää. Missä siis menee tämä raja jolloin on saavutettu tarpeeksi. Oletettavasti kuolinvuoteella itsekin itken että miksi en tehnyt sitä ja saavuttanut tätä. Pyrin tekemään asioita niin paljon kuin mahdan ja pystyn. Uudet kokemukset jännittävät ja kiehtovat. Mutta asiaan taas. OKL tarjoaa monipuolista opetusta kaikilla aloilla mutta kaikki asiat jäävät pintapuolisiksi. Pedagogista ajattelua ei pysty päästämään valloilleen annetuissa ajoissa. Tutkinnon laajuus nousisi käsittämättömiin määriin jos kaikista aiheista jokainen osaisi vähän, ja vielä tärkeämpää: Opettaa sitä! Pedagoginen ajattelu väistyy opetuksen edeltä. Meille tuleville opettajille opetetaan enemmän asiaa kuin sitä miten opetetaan. Siksi tämänkin koulutuksen tulisi sisältää huomattavasti enemmän harjoittelua, eikä niin paljoa tehtävää niistä. Raportointi tuntuu turhalta harjoittelussa. Meidän pitäisi olla se jota seurataan, ei toisinpäin. Harjoitteluissa tulisi nähdä miten itse hallitsee opettamisen, tuntemusta asioihin voi syventää aina tarvittaessa. Pedagogisen ajattelun tärkeyttä ei voi korostaa. Ihmisalojen asiantuntijaksi voi tulla vain tekemällä töitä ihmisten kanssa. Ei pelkällä teorialla. Siihen tuntuu panostavan tämä ihana OKL. Samat asiat kiertävät asiasta toiseen. Jokaisessa monialaisessa pedagogisessa aineessa esiin tulee Piaget’n vaiheet taikka Vygotskin ZPD. Nämä asiat opitaan kyllä ulkoa heti, mutta sovellusarvon voi käsittää vasta työssä. Miksi siis emme tee enemmän harjoittelua. Sitä en itse ainakaan tiedä, tiedän vain sen että määrä on hiljalleen vähentynyt. Mutta silti OKL sisältää eniten käytännöntyötä muihin aloihin nähden. Tämä tietysti tuo sen että läsnäolo on miltei pakollista. Se lisää työmäärää ja itseopiskelunmäärä on samalla mittava, pelkkä yliopiston tiloissa tehtävä työ ei riitä vaan on tehtävä paljon myös muualla. Työ pitää tuoda koulusta kotiin, aivan kuten valmiilla opettajalla. OKL tuntuu aiheuttavan burnouteja jo opiskeluvaiheessa, mitä en näe millään tasolla positiivisena asiana. Mutta toisaalta, jos opiskelu on helvetti, tuleeko työstä vain kiirastuli? Voi myös käydä toisinpäin, ihmissuhteet jäävät vähäisiksi, oppilaan ja opettajan siis, ja miten suhtautua sitten häiriötapauksiin. Jämäkkyys kehittyy vasta myöhemmin myös, samalla oikea opettajuus. Oletan että moni opiskelija on intoa täynnä kun maisterin paperit on kädessä ja katseet suunnataan kouluun, vihdoin opettajan roolissa. Miten käy tässä jos muu opettajakunta edustaa vanhaa liittoa joka on tottunut hoitamaan asiat vanhoin tavoin? Nuori innokas opettaja saattaa jaksaa muutaman vuoden yrittää muuttaa menetelmiä kunnes tajuaa sen mahdottomaksi ja lopettaa. Sen jälkeen hänestä tulee se tuttu harmaa ja ärtynyt opettaja joka ei vaan jaksa.

Esimerkkinä otan vielä matematiikan pedagogiikan. Itselläni on ollut mahdollisuus tutustua oikeaan matematiikkaan erään kansainvälisestikin arvostetun matemaatikon johdolla, hän on yksi ainoista “oikeista” matemaatikoista Suomessa. Kyseessä ei ole kuitenkaan kuvan opettaja. Nero omalla tavallaan, mutta lannistunut siitä että on tullut hänen aika lopettaa. Vasta nyt lopussa aloin tajuamaan miksi. Kukaan meistä lokoista ei yksinkertaisesti ymmärrä oikeaa matematiikkaa. Lainaan tässä hänen käyttämäänsä termiä ja puhun “pupputiikasta”. Uuden matematiikan tulo seitsemänkymmentäluvulla muutti lähestymistapaa geometriasta ja oikeasta matematiikasta pupputiikan suuntaan. On olemassa kaksi formaalista tiedettä, matematiikka ja logiikka. Formaalisella tieteellä tarkoitetaan selkeästi abstraktia tiedettä joka tapahtuu ajatuksen tasolla. Ongelmat ratkaistaan ajattelemalla ja visualisoimalla ajattelua. Matematiikka on myös täysin synteettinen tiede, se on ihmisen ajattelun tulos ja näin ollen ainutlaatuinen. Se ei perustu havaintoihin, havainnot tehdään matematiikan avulla. Oma alakoulun opetukseni ei tosin tällaista tuonut millään tavalla esille vaan se keskittyi mekaanisten operaatioiden opettelemiseen ja hallitsemiseen. Tieteen ydin, ajattelu siis, unohdettiin täysin ja oppilailta vietiin matematiikan kauneus pois. Kaikenkukkuraksi oma nuori innokas opettajani yritti tuoda tätä ajattelun muutosta minulle nuorena mutta rehtori torjui ehdotuksen. Olisin päässyt mukaan algebran maailmaan innokkaana opiskelijana mutta siinä nähtiin jonkinlainen vääryys. Nyt onneksi minulle avattiin ovea tähän oikeanlaiseen maailmaan ja näin ollen itseopiskelun kautta voimme oppia oikeaa matematiikkaa ja pikkuhiljaa alkaa yrittää korjaamaan virheitä joita meidän kanssa on tehty. On vain otettava oppikirjat menneisyydestä, yli kahdentuhannen vuoden takaa, ja ryhdyttävä hommiin. Herra Matemaatikko ei meidän kanssamme edes ehtinyt ottaa mitään oikeaa, koska poisoppiminen vaati niin paljon aikaa. Silti jokainen kuka häntä on kuullut on luultavammin avannut silmänsä tälle asialle. Muutaman onnekkaan johdolla hän on ehkä saanut asiaansa tuotua esille ja siirtänyt vastuuta meille uusille oppikirjojen tekijöille. Matematiikkaa siis ei enää opeteta alakoulussa ajattelun kaltaisena ilmiönä vaan enemmän työkaluna arjen käyttöön. Ongelmista on tehty selviä interpolaatiotapauksia ja avoimuus on jätetty pois. Kyseessä on ollut aine jota kukaan ei osaa enää opettaa sen oikealla tavalla vaan lähinnä väärällä tavalla, eli Matemaatikon sanoin “kaksoispisteVlaatikkoon”-tavalla. Formaalisten operaatioiden vaiheeseen lapsi pääsee Piaget’n mukaan 11-12-vuotiaana, mutta nämä vaiheet eivät ole niinkään ikäsidonnaisia vaan enemmän kokemukset ja opetus voi nopeuttaa vaiheiden läpikäymistä. Tämä siis tarkoittaisi että oikeaa matematiikkaa ei voisi opiskella täysin ennen yhtätoista ikävuotta, mutta kuitenkin se on mahdollista jos tätä ajatusmallia tuetaan läpi kehityksen. Minun itseni on muun muassa otettava itseäni niskasta kiinni ja opeteltava kuusikymmentäluvulta tuttua keskikoulun geometriaa jotta voisin ymmärtää tätä oikeaa tiedettä.

Mutta palatakseni OKL:n valitettaviin puoliin. Kaiken kukkuraksi on melkein jokaisen siellä opiskelevan laskettava tarkkaan saako vuoden aikana tarpeeksi opintopisteitä kasaan jotta tuet pysyvät yllä. Eihän tässä mitään pahaa olisi jos ei muuta elämää löytyisi ja sosiaalinen elämä laskettaisiin aivan minimiin. Silloin voi vasta tosissaan menestyä opettajana. Toisaalta, eihän opettajalla saa ollakaan muuta elämää kuin luokan edessä. Turha tällaisesta tosin on valittaa koska niin moni tänne haluaa ja ei pääse. Sitten mukaan pääsee minä, mies joka ei hirveämmin välitä lapsista ja sisäänpääsy tapahtuu kännissä läpällä. Tosin myös keskusteluissa todettua, että jos ei muuta keksi niin tulee OKL:n palloilemaan vähäksi aikaa. Siinä on myös minun aikomukseni, todella järkevää. En minä tosin voi tätä laitosta tuomita koska omat opiskeluni ovat kesken. Enkä oletettavasti tätä meinaa edes loppuun asti suorittaa koska...

Merry-Go-Round

Joskus elämän järkevinä öinä pääsin siihen tulokseen että elämän tarkoitus on kiertää. Kaikki universumissa kiertävät toisiaan tai ovat jatkuvassa liikkeessä. Elektronit kiertävät atomin ydintä ja planeetat kiertävät keskustähtiä. Aurinkokunnat kiertävät galaksien ydintä ja niin edespäin. Kaikki kiertävät jotain pistettä. Koko universumi on sirkulaarisessa liikkeessä jatkuvasti. Kierto on alkanut alkuräjähdyksestä ja tulee oletettavasti jatkumaan ikuisesti. Mutta kun maailmassakin, siis meidän maailmassa kaikki kiertävät. Vesi kiertää, hiili kiertää ja energia kiertää. Mikään ei omalla tavallaan kulu vaan muuttaa muotoaan. On siis luonnollista jatkaa itsekin kokoaikaista liikettä pysähtymättä mihinkään liian pitkäksi aikaa.

Hiili ja vesi ovat orgaanisen olemisen peruspalikoita ja nekin siis kiertävät jatkuvasti. Ihminen muodostuu näistä ja kuolemansa jälkeen on hänen aika palata osaksi jatkuvaa kiertoa. Puhutaan että ihmisellä on vapaa tahto valita mitä hän tekee, mutta kuinka paljon oikeasti voi omaan kulkuunsa vaikuttaa. Pienimmät osat mistä ihminen koostuu ovat kiertäneet maailmaa koko sen olemassaolon ajan vaihtaen vain välillä muotoa. Ihminen on siis vain osa jatkumoa joka jatkaa toimintaansa henkilön päätöksistä huolimatta. Ihmisen vaikutuksen mahdollisuudet ovat äärimmäisen rajalliset jos vertaa niihin koko olemassaolon kirjon. Yksittäinen henkilö voi vaikuttaa niin pienesti mutta silti kaikella on väliä. Välillä on hyvä unohtaa se isoin kuva ja miettiä elämää persoonan läpi. Jos mietimme omaa ja aikaamme universumissa on se vain lamaannuttavaa. Voi kuvitella ettei millään ole mitään väliä koska lopputuloksena on aina vain kuolema. Ei ole väliä etnisellä, taloudellisella, geneettisellä tai millään muullakaan taustalla koska kuolema korjaa kaikki tasapuolisesti. H.C. Andersen kirjoitti sadunkin tästä aiheesta. Se on nimeltään Kuolema kummina ja se käsittelee erään miehen tarinan. Pääpiirteissään tarina menee näin. Mies saa lapsen ja miettii kenestä tulisi hyvä kummi tälle. Hän pohtii erivaihtoehtoja, mm. Jumalaa ja Saatanaa, mutta päätyy silti Kuolemaan. Jumala ja Saatana ovat kuitenkin jollain tavalla puolueellisia ihmisiä kohtaan mutta Kuolema koskettaa jokaista. Kuolemaa ei ole kukaan päässyt karkuun eikä kukaan tulekaan pääsemään.

Jokaisella kulttuurilla on kuolemaa käsitelty ja jokaisella kulttuurilla suhtautuminen siihen on hieman erilainen. Silti jokaisessa on huomattavissa samanlaisuuksia. Kuolema on nähty eräänlaisena transitiona eikä niinkään lopullisena tilana. Egyptiläiset muumioivat kuolleensa ja lähettivät heidät Anubiksen luo. Kreikkalaiset polttivat ruumiinsa ja asettivat silmien päälle kolikot lautturia varten joka vei heidät Hadeksen luo. Viikingit nousivat Valhallaan taistelukentiltä. Tosin nämä ovat tapahtuneet ns. länsimaisten varhaiskulttuurien alueilla. Aasiassa on uskottu sielunkiertoon enemmän. Tosin heilläkin on saavutettavissa paikka, joka on ikuisen onnen ja rauhan tyyssija. Tätä on kuvattu valaistumiseksi tai Nirvanaksi. Kuolemasta on tullut lopullista vasta nykyaikana sekularisaation takia. Enää ei ihmisen “tarvitse” uskoa johonkin parempaan paikkaan tämän elämän jälkeen. Tai ei enää vaan uskota. Nykytiede on syönyt sijaa uskomuksilta ja uskonnoilta enenevissä määrin ja kuolema alkaa hiljalleen vaikuttaa viimeiseltä tapahtumalta. Elämää osataan jo pitkittää nyt huomattavasti enemmän verrattaessa vaikka 70 vuotta sitten olleeseen. Joten jo tämä pitkittäminenkin syö vakuuttavuutta Korkeimmilta voimilta jotka vaikuttavat ihmisen elämään. Moni asia nähdään jo suoraan ihmisen aikaansaamalta ja niinhän se on. Tiede on mahdollistanut monia tekoja ja antanut pohjaa ihmisen ylivallalle. Ihminen on oppinut taistelemaan luonnon määräämiä keinoja ja lopputuloksia vastaan. Kuolemaa voidaan lykätä muttei sitä voida kumota. Ihminen siis joutuu aina olemaan maailman armoilla vaikka hän voi sitä vastaan kapinoida.

Nyt ihmiset ovat huolissaan luonnon tilasta, mutta se silti on vain egosentrisyyttä. Luonto pärjää vaikka sille tekisi mitä. Se keksii jonkin tavan voittaa esteet vaikka se kestäisi kauan. Evoluutio tämänhetkisiin lajeihin on vienyt aikaa miljardeja vuosia. Mutta ne ovat nyt täällä. Ihminen on huolissaan luonnosta sen takia ettei hän kohta voi enää hyödyntää sitä. Resurssit alkavat loppua jos niitä käytetään tähän tahtiin mutta ei se ole luonnolle ongelma. Se on ongelma vain sitä käyttävälle ihmiselle. Maailmanlopusta puhuttaessa voin sen kuvitella vain ihmisen loppua. Ei maapallo häviä yht’äkkiä. Vain sen päällinen, kyllä luonto hoitaa siihen jotain vielä päälle mutta tuoko se ihmistä enää takaisin jää arvoitukseksi. Mahdottomista olosuhteistakin on löydetty elämänmuotoja, tosin alkeellisia, mutta ne ovat elämää. Niissä virtaa silti vitaalienergia ja ne tulevat kehittymään. Oletettavasti näitä mahdottomia olosuhteita ole ollut niin kauaa että siellä olisi ehtinyt tapahtua niin suuria muutoksia. Evoluutio on kuitenkin tosiseikka, sitä ei pystytä kumoamaan vaikka uskonto niin kovin sitä yrittää. Mutta uskonnot ajavat vain ihmisen etua enemmän kuin mikään muu mahti. Miltei talouskin yrittää jo toimia järkevämmin luonnon kannalta. Toisaalta luonnon kannalta edullinen toiminta voidaan siis ajatella vain ihmisen kannalta edullisena luonnonkäyttämisenä.

Ihmiset tulevat ajamaan vielä itsensä omaan kuolemaansa ja tähän ei ole näkyvissä muutosta. Luonnossa, siis ilman ihmistä, on miltei aina samassa ekolokerossa muutama laji joka joutuu taistelemaan tilasta. Ihmisellä ei ole enää vastusta ja hän on nostanut itsensä huipulle. Mutta huipulla oleminen on vaatinut veronsa ja se alkaa näkyä ihmispopulaation ongelmina. Verrataan eri kulttuureja vaikka. Jokaisella on omat ongelmansa jotka ovat saman lajin aiheuttamia. Länsimailla on ruokaa, mutta huono ruokavalio. Kolmansissa maissa ei ole ruokaa, mutta se ruoka mitä on, on hyvää. Länsimaat auttavat kolmansia maita viemällä heille halpaa ruokaa. Mutta ei tätä pikaruokaloiden tekemää tehokasta ja taloudellista ruokaa voi pitää ravintona. Ihminen on ottanut elintarvikkeen, poistanut siitä kaiken ja lisää samat aineet siihen jälkeenpäin. Itse havahduin tähän seikkaan kun katsoin MadCooks -nimistä ohjelmaa. Vaikka he toivat sen karrikoidusti esille on heillä silti oikeaa pohjaa sanomassaan. Näihin vaihtoehtoihin on jouduttu turvautumaan koska ihmiselle ei riitä mikään. Jatkuvasti pyritään löytämään tehokkaampi ja taloudellisempi vaihtoehto ja unohdetaan itse kuluttaja. Tai unohdetaan se, mitä kuluttajalle käy.

Mitä tässä oikeastaan tapahtuu? Mitä ihminen tekee maallisella mammonalla? Mihin se kaikki menee? Mitä oikeastaan on tämänhetkinen talous? En ole perehtynyt maailmantalouteen että voisin sanoa tietäväni siitä. Voin vain sanoa etten todellakaan ymmärrä sitä. Tällä hetkellä en tiedä mitä tililläni oleva raha on. Se näkyy minulle numeroina, mutta mitä se on? Pääsen palaamaan alkuperäisiin ajatuksiini. Rahakin kiertää maailmassa. Tai ainakin valuutan projisio kiertää. En ole varma onko kierrossa oleva valuutta oikeasti olemassa vai onko se lainaa. Lainaa joka on otettu olemattomista varannoista. Mutta jos raha lopettaisi kiertämisen romahtaisi tämänhetkinen maailmamme. Eli aivan sama mitä tekee ja kuka on, on hän silti pakotettu jatkamaan siinä oravanpyörässä minkä kiertoliikkeestä ei pääse ikinä pakoon.

Peniin uudet kuviot.

Varsi solmussa, kives puntissa, hiertää reittä vasten. Kaikki nämä ovat miehisiä ongelmia joista ei saa puhua, tai korjata julkisessa tilassa. Törmäsin vain kuvaan taas seikkailuissani interweebissä jossa oli "tilasto" siitä miksi kävelen hassusti. Suurimman osan ajasta siinä oli syynä se, että kivekset ovat jalassa kiinni. Tottahan se on, välillä pitää heiluttaa kamaa että ne asettuisi hyvin. Satiinibokserit ovat kyllä jonkun hullun idea koska ne eivät vaan voi olla ikinä hyvin. Ne nousevat miten haluavat, kääntyvät ympäri ja pyörivät kuin hullu. Sinne sekaan lyödään vielä penis ja hieman liikettä niin A VOT! Lopputulos näyttää Puppetry of Penis-ryhmän harjoituksista otetulta.

Nuoremmassa iässä pipelo tuntuu möyrivän miten sattuu housuissa. Siihen vaikuttaa lähinnä miehisen miekan jatkuva olomuotojen vaihtelu tarmokkaan taistelijan ja ryhdittömän saarnaajan välillä. Giguli miettii samalla tavalla kuin ihminen rapuissa "Nyt ylös, ja taas alas.... ylös, alas, ylös, alas... ääääh en jaksa" ja tapahtuu lösähtäminen portaiden puoliväliin. Välillä en pysty ymmärtämään oman siittimeni villejä performansseja joita se tuntuu vetävän housuissani. No, ehkei tätä kuitenkaa tapahdu enää niin paljoa, mutta teini-iässä. Kaikki tämä tapahtuu tiedostamatta ja usein tahtomatta. Erektio on joka miehen oikeus, mutta samalla jokaisen nuoren miehen häpeä. Häpeälliselle erektioille on perustettu sivustokin. (Toisaalta juuri tämän takia rakastan interwebiä.) Kiusalliset erektiot voivat välillä olla ymmärrettäviä, mutta ei se poista sitä kiusaantuneisuuden tunnetta jonka asennossa aina oleva kokee.

Yhteiskunnallisesti ajatellen miehisen taistelukunnon ylläpitäminen muiden ihmisten seurassa on häpeällisempää kuin naisellisen kiihkon tuoman kosteuden. Tämä olotila ei ole näkyvä ja siksi piilottelu on helpompaa. Miehellä olotila on useimmiten silmiinpistävä, riippuu se aina varustuksen koostakin. Luulisi että parinkymmenen elinvuoden jälkeen tämäkin asia nähtäisiin kuuluvan elämään mutta ei. Ei sitten viitsitä. En usko että kukaan nainen pitää imartelevana spontaania jähmettymistä. Mies kivettyy yhtä voimaakkasti niin Gorgonin katseesta kuin ihan tavallisen naisenkin. Siksi en usko että erektio on iso juttu, paitsi silloin kun sitä ei ole.

Miehelle ei ole häpeällisempää hetkeä kuin kovuuden absenssi hekuman hetkellä. Silloin miesi ei voi sanoa mitään oikeaa. Ei niin mitään, ei voi vedota siihen ettei näin ole ikinä ennen käynyt. Ei siihen että nainen "olisi liian kuuma ja hermostuttaa". Ei vain ole oikeaa tilannetta. Humalakaan ei ole tekosyy. Kuolema on ainut oikea valinta. Jos tilanne on räjähdysherkkä saattaa se olla myös ainoa lopputulos. Miehen pitää myös aina laueta. Hän ei voi jäädä tulematta ilman suurta paskamyrskyä. Miehen orgasmi, tai lähinnä siemensyöksy nähdään automaationa. Sellaisena mikä tapahtuu aina. Tai pitäisi tapahtua aina, mutta emme me miehet eroa kuitenkaan naisista sillä tasolla. Ei aina laaki lennä ja kuti ei pala. Ei se ole meidän vika. Ainakaan aina.

Imma just playing gaymes

Törmäsin pitkän matkani aikana Skyrimistä tehtyyn "arvioon". Piti oikein etsimällä etsiä onko ChristWire niminen sivusto tosissaan. Onneksi jostakin löysin helpottavan faktan että sivusto on parodia. Artikkeli, ei tosin alkuperäisenä, löytyy täältä. Sivusto oli, onneksi, siis tehnyt parodia-arvostelun Skyrimistä ja totesi että se lisää suoraan homoutta maailmassa. Ennen alkuperän selvittämistä olin huolissani asiasta. Välillä joudun pysähtymään ihmettelemään maailman kapeakatseisuutta. Tai etenkin kristinuskon. Miksi on niin vaikeaa sietää erilaisuutta. Toisaalta itse en ole suvaitsevaisimmasta päästä, mutta jotkut asiat minäkin annan olla. Rivien välistä voi siis lukea etten ole homofoobikko, sovinisti, rasisti taikka no jotain kivoja sanoja tähän näin. Silti ennakkoluulot eivät synny tyhjästä. Itse kohdistan usein kritiikkiäni uskovaisiin, en lietso mitään, mutta pääni sisällä tuhisen. Joskus saatan sanoa mielipiteeni, mutta pyrin maltillisuuteen. Toisaalta joskus tuntuu siltä että väittelen saappaan kanssa ja silloin minulla kiehahtaa yli. Vihaan oman mielipiteen väkisin läpi ajamista ja en voi sietää sellaista. Joskus menetän hermoni luennoilla ja en pidä sellaisista tilanteista.

Luennot ovat minulle välillä vaikeita tämän takia. En itse yksinkertaisesti voi uskoa että fundamentalistiuskovainen on hyvä opettaja koska he ovat puolueellisia. Tapakristityt alkavat olla kuoleva kannanotto ja maailma alkaa olla kokoajan rationaalisempi. Uskontoa ei tarvita enää niinkuin ennen. Weber on tätä pohtinut sekularisaatioteorioitaan kehitellessään. Filosfit/teologit voivat noputtaa jotain tästä selityksestä mutta minua saa korjata. Yritän muistella monia asioita ilman lähdemateriaalia. Pitikin nekin mennä palauttamaan liian aikaisin kirjastoon. Mutta asiaan, Weber on pohtinut nyky-yhteiskunnan ajaneen uskonnon tiukalle ja rationaalisuus on omalla tavallaan poistanut jumalat ja henkisyyden. Niinhän se oikeastaan on. Monet kuuluvat kirkkoon vaan tavan vuoksi. Kirkossa ollaan koska siitä ei ole haittaakaan. Kirkollisvero on nimellinen maksu, mutta toisaalta KUA on massiivinen säätiö mikä on hyvällä asialla. Toisaalta sekin on aatteellisesti varautunut joten siksi en liiaksi innostu kirkon ulkomaan avusta.

Mihin me enää tarvitsemme kirkkoa, siis instituutiona. Jokainen uskokoon mihin haluaa kunhan sitä ei vain tulla tuputtamaan. Ymmärrän kirkon homokielteisyyden, se lukee raamatussakin. Mutta en sitten taas ymmärrä naispappeutta. Sekin kielletään raamatussa. Eli fundamentaalikristityt ovat oikealla asialla, omalla tavallaan. Mutta silti he ovat väärässä. Pitäkööt turpansa kiinni ja antakoon maailman muuttua. He voivat pitäytyä omassa arvomaailmassaan tuomitsematta muita. Tuomitseminen on heiltä väärin. Uskoakseni heillä on vain yksi olemus joka voi tuomita.

Minua ärsyttää mm. tällainen. Oikeasti, en voi kun tuhista. Mutta tämä saa minut hyvin, hyvin pettyneeksi. Jälkimmäisen luennoitsija on ihan asiallinen, ja minun älykkyyteni ei riitä kumoamaan hänen väitteittään mutta kuitenkin hänen puheessaan on selkeä paradoksi. En siis kuitenkaan ymmärrä hänen luentoaan. Hän aloittaa sanovansa uskovan kaiken mitä raamatussa sanotaan ja myöhemmin puhuu tieteestä uskontona. Eli tieteeseen on uskottava jotta se pitäisi paikkaansa. Miten uskonnot sitten toimivat. Uskonnon ja tieteen erona on se, että tieteen selvittämän tiedon voi kumota. En nyt älä pohtimaan tiedon luonnetta. Se on jonkun muun ajan juttuja.

Pääasiallinen ajatukseni alussa oli kuitenkin pelien tuominen lapsille. Sitä jouduin miettimään opinnoissani ja kiehahdin muutamasta tyhmästä kommentista. Uskovaiset voisivat pitäytyä erossa peleistä. Tai ainakin avata silmänsä. Tämä on sitä minun kapeakatseisuutta ja ymmärtämättömyyttäni mutta helvetti. Antaisivat heidän pelata jotka haluavat. Ja opettaa pelien käyttöä niille jotka haluavat oppia. Silmät auki! Minä käänsin katseeni pois Hänestä ja avasin silmäni maailmalle.

POKEMAAANS!!!!!

Milloin olen liian vanha Pokemoniin? Vaikka pelisarja on ollut olemassa jo 90-luvun alusta ja se on melkein vanhempi kuin minä niin en voi päästää irti. Olen jäänyt koukkuun tietenkin pelisarjan ensimmäisiin osiin, mutten tyrmää jatko-osia. Pienenä muksuna hienoimpia kokemuksia oli saada villi Pokemon pyydystettyä. Pitkän väsyttämisen jälkeen on aika heittää Poke-pallo kehiin. Sydän alkaa lyödä nopeammin, kädet hikoavat, hengitys tihenee. Koko keho on mukana ja silmät ovat fiksoittuneet näyttöön. Ja sitten tulee pieni melodian pätkä ja teksti "You caught XXXX!" Lapsuuden hienoimpia kokemuksia.

Seinälläni on ensimmäisistä peleistä löytyvät 150 Pokemonia ja joka aamu saan herätä ja katsoa niitä noustessani ylös. Se on mukava tunne. Se muistuttaa minua lähtökohdistani ja siitä minkä kanssa olen kasvanut. Toisaalta tuo peli tuo minulle myös negatiivisesti sävyttyneitä muistoja, mutta kaikesta olen selvinnyt tähän mennessä. Helkkarin helkkari, tahdon oikeasti piestä naisten lemmikkejä, ottaa heidän rahat ja saada vielä telefooninummeri kaiken hyvän lisäksi. Harmillisesti ei se vaan mene niin -.- MUTTA KUN TAHTOO!

PS. Bulbasaur on ainoa oikea vaihtoehto Pokemon Redissä ja Bluessa!

Suomi Saulille Saatana!

Suomi sai tänään uuden presidentin Niinistöstä. Kolmattako kertaa tämäkin mies tuota pallia tavoitteli ja oli hänen aikakin saada se. Harvoin tosin käy niin että valinnan kohteena on hyvät vaihtoehdot. Molemmat miehistä olivat vahvoja sekä kunniaa keränneitä. Haaviston päästessä toiselle kierrokselle huudeltiin vastajytkyä kovaa ääneen, aivan ärsytykseen asti. Rehellisesti sanottuna en uskonut hänen voittavan missään vaiheessa, vaikka näin toivoinkin. Mutta uutisia, ja yleistä dialogia, seuratessa jäi vääjäämättä sellainen vaikutelma ettei Suomi ole vielä valmis Haavistolle. Toivottavasti kuuden vuoden päästä Haavisto jaksaa hakea presidentiksi. Sillon Suomikin saattaa olla valmis.

En vieläkään ymmärrä miksi Haaviston homoudesta on tehty niin suuri asia. Toisaalta voin kuvitella miltä se näyttäisi Linnanjuhlissa. Tämä seikka on luultavasti ainoa mikä minun mielestä kummastuttaisi hänessä. Mutta en usko että Linnanjuhlien kaksi isäntää vaikuttaisi kuitenkaan mitenkään minun elämääni. Enkä usko että se vaikuttaisi hirvittävästi Linnan vieraisiinkaan. Taino, tietysti osaan aina. Mutta ei siitä silti pitäisi äpistä. En myöskään kannusta ymmärtään Haavistoa tämän seikan takia koska mielestäni se luo epätasa-arvoa. Hän on ihminen kuten me kaikki. Mitä tapahtuu hänen ja Nexarin välillä tapahtukoon. Kunhan vain molemmat nauttivat. Se on tärkeintä.

Poliitikkona molemmat vaikuttavat vahvoilta ja asiantuntevilta. Yhdestä vain tuli presidentti. Niinistö oli suuremman osan valinta ja ei siinä Suomi kuitenkaan väärin tehnyt. Uskon hänen hoitavan hyvin tämän tittelin myötä tulevat hommat ja nostavan Suomea taas jaloilleen. Hänen silmissä oleva kylmyys antaa toivoa siitä ettei hän ole mikään heittopussi vaan osaa ajaa suurempaa etua. Hoida homma Sauli! Ja onnea!

LbD

LbD, eli myöhemmin tunnettu Suomessa esille noussut koulutussuunta, joka muodostuu sanoista Learning by Drinking. Yleisesti käytössä etenkin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelijoilla. Tällä tekniikalla on havaittu olevan hyvinkin alhainen stressivaikutus oppilaisiin sekä hyvinkin rento opetusilmapiiri. Oppilaat myös ovat todenneet, että laajenettaessa teoriaa tasolle LbDlTNT, saadaan opiskelusta hyvinkin mielekestä. (LbDlTNT=Learn by Drinking like There's No Tomorrow)

Teoria on saanut kriittikkiä siitä, että tieto joka omaksutaan tätä kautta on yleensä hyvin pirstaloitunutta sekä hieman sirpaleista. Tiedon likviditeettius on suurta, eikä se yleensä ehdi kristalloitua ns. Tacit Knowledge:siksi. LbD:n avulla opiskelijat voivat saavuttaa laajoja teorioita elämän yleiseen hallintaan liittyen, mutta likviditeetin takia moni mullistava löydös korruptoituu kirjoitusvaiheessa.

LbD kannustaa opiskelijaa tuomaan omat ajatuksensa esille niiden ensimmäisissä muodoissaan. Usein nämä alkavat ajatukset tulevat esiin barbaarisina lausahduksina ilman sensuuria. Tämän pohjalta aletaan myöhemmässä vaiheessa rakentamaan esille nousseista mietteistä laajempia dialogeja mitä monimuotoisimmin argumentein. Tämä myöhempi dialogi ajaa opiskelijan miettimään oman retoriikkansa tasoa sekä hiomaan sitä yhä paremmaksi. LbD:n hallitseminen täydellisesti vaatii opiskelijalta paljon myös fyysisesti sekä moni yrittäjä kaatuu dialogin tuomaan vaikeuteen. Huono dialogi johtaa yleensä BrainShitStorm-tilanteisiin joka kaataa monien argumentit.

Kukkaishomo ja rekkalesbo

Tänään kävellessä kohti oppitunteja pohdin voiko mies olla söpö? Viime sunnuntaina valittiin taas uusi Miss Suomi ja samalla Kiira Korpi luistelu monien sydämiin asullaan. Naiskauneisihanne näkyy mediassa selkeästi mutta missä ovat miehet? Miehisiä ihanteita ei kovinkaan paljoa ole esillä. Tai enemmänkin heidän pukeutumisvalintoja ei tuoda niin esille. Naiset joutuvat kestämään tämän ulkonäköpainetilanteen miltei yksinään. Iltapäivälehdet eivät nosta Linnanjuhlista hyvin pukeutuneita miehiä samalla tavalla kun naisia. Naisilla on paine näyttää hyvältä, mutta samalla se on oikeus heille.

Miestä ei odoteta. Miehen pitää olla valmis naisen ehdoilla. Eli naisten taistelu tasa-arvosta on kääntänyt tilanteen toisinpäin. En ole miehisen edun tavoittelija, mutten myöskään feministi. Haluan uskoa että on olemassa tasapaino näiden kahden asian välillä. Toisaalta väittämällä miesten ja naisten asemaa epätasa-arvoiseksi voidaan verrata homojen ja heteroiden asemaa epätasa-arvoiseksi. On vain olemassa asioita mistä toiset pitävät. Kummallakaan ei tulisi olla mitään sanottavaa siihen.

Mutta meinasi lähteä lapasesta tuokin juttu. Alkuperäiseen kysymykseen takaisin. Voiko siis mies olla söpö? Kattavan tutkimuksen ja laajan otoksen avulla selvitin seuraavaa: ”[M]ies voi olla söpö, jos sillä on vaik joku kiva neule” Harmillisesti matkani tunnille ei riittänyt saada selville enempää dataa kyseisestä asiasta. Mieltäni vaivaa myös mietelmä siitä, mikä tekee miehestä söpön? Naiselliset söpöt asiat on helppo sanoa, sanon silti uudestaan Kiira Korven ja muutaman vuoden takaisen marianneasun. Siinä on minun mielestä tarpeeksi syytä seurata taitoluistelua. En oikeasti osaa sanoa mitään järkevää miehisestä söpöydestä, se turhauttaa. Toisaalta. Saako mies edes olla söpö olematta homo?

Moni laulaa rakkaudesta

Viitsisikö joku kertoa minulle mitä on rakkaus? Jotain suuntaa-antavaa määritelmää edes. Moni siitä puhuu ja Skandinavian Music Group toteaa monen laulun kertovan rakkaudesta. Mutta mistä oikeasti puhutaan. Mitä on tämä niin monen elämää vallitseva ihmeellinen tunnetila? Wikipediakaan ei tiedä mitä se on, ainakaan suomeksi. Psykologiassakin tätä ilmiötä on pohdittu, mutta kukaan ei sitä osaa määritellä. Ainakaan niin, että vastaus tyydyttäisi minua. Sternberg määrittää rakkauden muodostuvan kolmesta eri tasosta: läheisyys, sitoutuneisuus ja intohimo. Nämä kolme vaikuttavat jokaisessa rakkaussuhteessa eri lailla mutta mitä se loppujen lopuksi kertoo meille. Sen, että "rakkaus" on olemassa. Esiintyykö eläinten keskuudessa rakkautta vai onko se ominaista vain ihmiselle? Eläimet osoittavat ainakin kiintymystä. Tietääkseni joutsenet ovat monogamisia, se riittää esimerkiksi. Mutta ei kiintymys ole kuitenkaan automaattisesti sama kuin rakkaus.

Mikä saa ihmisen kiintymään toiseen henkilöön niin voimakkaasti että elo ilman tätä tuntuu mahdottomalta. "Rakastuneen" neurokemian on huomattu muuttuvan mielenkiintoisin tavoin. Ihmisen rakastuessa hänen aivojensa serotoniinitasonsa laskevat ja normaalisti tämä tila aiheuttaa masennuksen mutta rakastuneen tämä saa palvomaan toista ihmistä. Jotkut neuropsykologit ovat myös osoittaneet rakkauden tunteen vaikuttavan limbiseen järjestelmään eli aivojen primitiivisimpiin osiin. Vetämällä hätäisen johtopäätöksen voimme siis olettaa että myös eläimet voivat rakastaa. Mutta miksi? Mitä hyötyä siitä on? Äidinrakkaus tietysti on selviämisen kannalta ollut tarpeen. Mutta kahden täysi-ikäisen henkilön välillä oleva tunnesidos. Ei se käy järkeen...

En ole kuullut onko rakkaus ollut olemassa aina vai onko se tullut käsitteenä vasta kulttuurien synnyn aikaan. Kuitenkin hahmotamme maailmaa kielen kautta ja näemme maailman subjektiivisesti niin olemmeko keksineet vain sanan rakkaus keksimättä sille määritelmää. Tai tarkoituksella määritelmä on jätetty auki jotta jokainen voi kutsua rakkaudeksi sitä mitä itse tuntee. Kiitos kielen ominaisuuksien ei tämä ole kiellettyä. Ei se mukavaakaan ole.

Rakkaus saa myös hyvin erilaisia muotoja. Osaa rakkauden ilmentymistä pidetään jopa sairauksina. Jätän tähän erittelemättä kaikkia eri kohteita mutta mainittakoon vaikka Pedofilia, eli lapsiin kohdistuva rakkaus. Tässä tilanteessa ymmärtää miksi se on kiellettyä. Jopa satanistit kieltävät lapsiin kohdistuvan pahanteon. Mutta entäpä Dendrofilia? Eli puihin kohdistuva rakkaus. Tulisiko tätä pitää sairautena. Kärsiikö siinä sinänsä kukaan? Puut eivät tästä välttämättä pidä, mutta eivät ne karkuunkaan juokse. Oletan myös, että puilla ei ole tietoisuutta itsestään. Siksi he eivät paljoa toivottavasti välitä jos joku heitä rakastaa. Mutta nämä toin esille syystä. Voiko mies rakastaa puuta samalla tavalla kuin naista? Voiko mies kiintyä puuhun yhtä voimakkaasti ja sanoa rakastavansa sitä. Eli onko rakkauden pakko olla kahden ihmisen välinen tunne. Vai onko rakkaus vain rakastajan päässä? Voiko kaksi ihmistä sanoa rakastavansa toisiaan jos he molemmat kokevat vain subjektiivisen tunteen. Kertokaapa se minulle ettei aina tarvitsisi kuulostaa niin katkeralta.

Olen olemassa, siis ajattelen

Olen mielestäni normaali, normaaliakin normaali. Miltei tylsä ihminen. Jotkut niin voisivat ajatella. En silti sitä halua itse uskoa. Kirjoitan koska haluan pohtia asioita. Tiedän, että bloggaaminen on niin viime vuosikymmentä, mutta silti. En osaa kirjoittaakaan hyvin. Osaan vain puhua. Mutta nyt olen vain sanoja ilman ääntä. Tekstiä ilman kasvoja. Mutta se olen silti minä.

Koen siis olevani tavallinen. Minulla on omia mielenkiinnon kohteita ja osa niistä voidaan tosin laskea oudoiksi. AnoMuumiteetin takaa voin kuitenkin pohtia niitä julkisesti ja mahdollisesti kuulla muiden mietteitä samoista asioista. Voin säilyttää kasvoni ja tuoda jotain itsestäni esille mitä en ehkä muuten kehtaisi. Anonymiteetti on valtava voimavara. Kollektiivinen individualismi vie ihmisiltä yksityisyyden vaikka yksityisyys lisääntyy jatkuvasti. Sosiaalinen media palvelee yksilöä ja tekee yksityisyydestä periaatteessa tuotteen jota jokainen mainostaa. Myönnän olevani kiinni monessa asiassa, muun muassa muiden elämistä. On koukuttavaa lukea mitä muut tekevät, ihan vain sen tiedon takia. Ihmisten uteliaisuus on mieltähuikaisevaa.

Toisaalta jokainen saa olla enemmän yksin nyt kuin ikinä. Tunnun olevani jonkinasteisessa paradoksissa, missä palloilen julkisen olemisen ja näkymättömyyden välillä. Koska en voi julkisesti siis mainita kaikkia ajatuksiani, etenkään niitä joita tulee mieleen InterWebin tarjoama, niin kerron ne tänne. Koska sinä et kaiketi tiedä kuka olen. Tiedät vain ajatukseni. Se saa riittää. InterWeb tarjoaa liikaa pohdittavaa. Suurimmaksi osaksi se kuitenkin on kaikkea outoa ja sairasta. Haluan näitä asioita käsitellä. Siksi siis tämä.