Olen olemassa, siis ajattelen

Olen mielestäni normaali, normaaliakin normaali. Miltei tylsä ihminen. Jotkut niin voisivat ajatella. En silti sitä halua itse uskoa. Kirjoitan koska haluan pohtia asioita. Tiedän, että bloggaaminen on niin viime vuosikymmentä, mutta silti. En osaa kirjoittaakaan hyvin. Osaan vain puhua. Mutta nyt olen vain sanoja ilman ääntä. Tekstiä ilman kasvoja. Mutta se olen silti minä.

Koen siis olevani tavallinen. Minulla on omia mielenkiinnon kohteita ja osa niistä voidaan tosin laskea oudoiksi. AnoMuumiteetin takaa voin kuitenkin pohtia niitä julkisesti ja mahdollisesti kuulla muiden mietteitä samoista asioista. Voin säilyttää kasvoni ja tuoda jotain itsestäni esille mitä en ehkä muuten kehtaisi. Anonymiteetti on valtava voimavara. Kollektiivinen individualismi vie ihmisiltä yksityisyyden vaikka yksityisyys lisääntyy jatkuvasti. Sosiaalinen media palvelee yksilöä ja tekee yksityisyydestä periaatteessa tuotteen jota jokainen mainostaa. Myönnän olevani kiinni monessa asiassa, muun muassa muiden elämistä. On koukuttavaa lukea mitä muut tekevät, ihan vain sen tiedon takia. Ihmisten uteliaisuus on mieltähuikaisevaa.

Toisaalta jokainen saa olla enemmän yksin nyt kuin ikinä. Tunnun olevani jonkinasteisessa paradoksissa, missä palloilen julkisen olemisen ja näkymättömyyden välillä. Koska en voi julkisesti siis mainita kaikkia ajatuksiani, etenkään niitä joita tulee mieleen InterWebin tarjoama, niin kerron ne tänne. Koska sinä et kaiketi tiedä kuka olen. Tiedät vain ajatukseni. Se saa riittää. InterWeb tarjoaa liikaa pohdittavaa. Suurimmaksi osaksi se kuitenkin on kaikkea outoa ja sairasta. Haluan näitä asioita käsitellä. Siksi siis tämä.