Kukkaishomo ja rekkalesbo

Tänään kävellessä kohti oppitunteja pohdin voiko mies olla söpö? Viime sunnuntaina valittiin taas uusi Miss Suomi ja samalla Kiira Korpi luistelu monien sydämiin asullaan. Naiskauneisihanne näkyy mediassa selkeästi mutta missä ovat miehet? Miehisiä ihanteita ei kovinkaan paljoa ole esillä. Tai enemmänkin heidän pukeutumisvalintoja ei tuoda niin esille. Naiset joutuvat kestämään tämän ulkonäköpainetilanteen miltei yksinään. Iltapäivälehdet eivät nosta Linnanjuhlista hyvin pukeutuneita miehiä samalla tavalla kun naisia. Naisilla on paine näyttää hyvältä, mutta samalla se on oikeus heille.

Miestä ei odoteta. Miehen pitää olla valmis naisen ehdoilla. Eli naisten taistelu tasa-arvosta on kääntänyt tilanteen toisinpäin. En ole miehisen edun tavoittelija, mutten myöskään feministi. Haluan uskoa että on olemassa tasapaino näiden kahden asian välillä. Toisaalta väittämällä miesten ja naisten asemaa epätasa-arvoiseksi voidaan verrata homojen ja heteroiden asemaa epätasa-arvoiseksi. On vain olemassa asioita mistä toiset pitävät. Kummallakaan ei tulisi olla mitään sanottavaa siihen.

Mutta meinasi lähteä lapasesta tuokin juttu. Alkuperäiseen kysymykseen takaisin. Voiko siis mies olla söpö? Kattavan tutkimuksen ja laajan otoksen avulla selvitin seuraavaa: ”[M]ies voi olla söpö, jos sillä on vaik joku kiva neule” Harmillisesti matkani tunnille ei riittänyt saada selville enempää dataa kyseisestä asiasta. Mieltäni vaivaa myös mietelmä siitä, mikä tekee miehestä söpön? Naiselliset söpöt asiat on helppo sanoa, sanon silti uudestaan Kiira Korven ja muutaman vuoden takaisen marianneasun. Siinä on minun mielestä tarpeeksi syytä seurata taitoluistelua. En oikeasti osaa sanoa mitään järkevää miehisestä söpöydestä, se turhauttaa. Toisaalta. Saako mies edes olla söpö olematta homo?

Moni laulaa rakkaudesta

Viitsisikö joku kertoa minulle mitä on rakkaus? Jotain suuntaa-antavaa määritelmää edes. Moni siitä puhuu ja Skandinavian Music Group toteaa monen laulun kertovan rakkaudesta. Mutta mistä oikeasti puhutaan. Mitä on tämä niin monen elämää vallitseva ihmeellinen tunnetila? Wikipediakaan ei tiedä mitä se on, ainakaan suomeksi. Psykologiassakin tätä ilmiötä on pohdittu, mutta kukaan ei sitä osaa määritellä. Ainakaan niin, että vastaus tyydyttäisi minua. Sternberg määrittää rakkauden muodostuvan kolmesta eri tasosta: läheisyys, sitoutuneisuus ja intohimo. Nämä kolme vaikuttavat jokaisessa rakkaussuhteessa eri lailla mutta mitä se loppujen lopuksi kertoo meille. Sen, että "rakkaus" on olemassa. Esiintyykö eläinten keskuudessa rakkautta vai onko se ominaista vain ihmiselle? Eläimet osoittavat ainakin kiintymystä. Tietääkseni joutsenet ovat monogamisia, se riittää esimerkiksi. Mutta ei kiintymys ole kuitenkaan automaattisesti sama kuin rakkaus.

Mikä saa ihmisen kiintymään toiseen henkilöön niin voimakkaasti että elo ilman tätä tuntuu mahdottomalta. "Rakastuneen" neurokemian on huomattu muuttuvan mielenkiintoisin tavoin. Ihmisen rakastuessa hänen aivojensa serotoniinitasonsa laskevat ja normaalisti tämä tila aiheuttaa masennuksen mutta rakastuneen tämä saa palvomaan toista ihmistä. Jotkut neuropsykologit ovat myös osoittaneet rakkauden tunteen vaikuttavan limbiseen järjestelmään eli aivojen primitiivisimpiin osiin. Vetämällä hätäisen johtopäätöksen voimme siis olettaa että myös eläimet voivat rakastaa. Mutta miksi? Mitä hyötyä siitä on? Äidinrakkaus tietysti on selviämisen kannalta ollut tarpeen. Mutta kahden täysi-ikäisen henkilön välillä oleva tunnesidos. Ei se käy järkeen...

En ole kuullut onko rakkaus ollut olemassa aina vai onko se tullut käsitteenä vasta kulttuurien synnyn aikaan. Kuitenkin hahmotamme maailmaa kielen kautta ja näemme maailman subjektiivisesti niin olemmeko keksineet vain sanan rakkaus keksimättä sille määritelmää. Tai tarkoituksella määritelmä on jätetty auki jotta jokainen voi kutsua rakkaudeksi sitä mitä itse tuntee. Kiitos kielen ominaisuuksien ei tämä ole kiellettyä. Ei se mukavaakaan ole.

Rakkaus saa myös hyvin erilaisia muotoja. Osaa rakkauden ilmentymistä pidetään jopa sairauksina. Jätän tähän erittelemättä kaikkia eri kohteita mutta mainittakoon vaikka Pedofilia, eli lapsiin kohdistuva rakkaus. Tässä tilanteessa ymmärtää miksi se on kiellettyä. Jopa satanistit kieltävät lapsiin kohdistuvan pahanteon. Mutta entäpä Dendrofilia? Eli puihin kohdistuva rakkaus. Tulisiko tätä pitää sairautena. Kärsiikö siinä sinänsä kukaan? Puut eivät tästä välttämättä pidä, mutta eivät ne karkuunkaan juokse. Oletan myös, että puilla ei ole tietoisuutta itsestään. Siksi he eivät paljoa toivottavasti välitä jos joku heitä rakastaa. Mutta nämä toin esille syystä. Voiko mies rakastaa puuta samalla tavalla kuin naista? Voiko mies kiintyä puuhun yhtä voimakkaasti ja sanoa rakastavansa sitä. Eli onko rakkauden pakko olla kahden ihmisen välinen tunne. Vai onko rakkaus vain rakastajan päässä? Voiko kaksi ihmistä sanoa rakastavansa toisiaan jos he molemmat kokevat vain subjektiivisen tunteen. Kertokaapa se minulle ettei aina tarvitsisi kuulostaa niin katkeralta.

Olen olemassa, siis ajattelen

Olen mielestäni normaali, normaaliakin normaali. Miltei tylsä ihminen. Jotkut niin voisivat ajatella. En silti sitä halua itse uskoa. Kirjoitan koska haluan pohtia asioita. Tiedän, että bloggaaminen on niin viime vuosikymmentä, mutta silti. En osaa kirjoittaakaan hyvin. Osaan vain puhua. Mutta nyt olen vain sanoja ilman ääntä. Tekstiä ilman kasvoja. Mutta se olen silti minä.

Koen siis olevani tavallinen. Minulla on omia mielenkiinnon kohteita ja osa niistä voidaan tosin laskea oudoiksi. AnoMuumiteetin takaa voin kuitenkin pohtia niitä julkisesti ja mahdollisesti kuulla muiden mietteitä samoista asioista. Voin säilyttää kasvoni ja tuoda jotain itsestäni esille mitä en ehkä muuten kehtaisi. Anonymiteetti on valtava voimavara. Kollektiivinen individualismi vie ihmisiltä yksityisyyden vaikka yksityisyys lisääntyy jatkuvasti. Sosiaalinen media palvelee yksilöä ja tekee yksityisyydestä periaatteessa tuotteen jota jokainen mainostaa. Myönnän olevani kiinni monessa asiassa, muun muassa muiden elämistä. On koukuttavaa lukea mitä muut tekevät, ihan vain sen tiedon takia. Ihmisten uteliaisuus on mieltähuikaisevaa.

Toisaalta jokainen saa olla enemmän yksin nyt kuin ikinä. Tunnun olevani jonkinasteisessa paradoksissa, missä palloilen julkisen olemisen ja näkymättömyyden välillä. Koska en voi julkisesti siis mainita kaikkia ajatuksiani, etenkään niitä joita tulee mieleen InterWebin tarjoama, niin kerron ne tänne. Koska sinä et kaiketi tiedä kuka olen. Tiedät vain ajatukseni. Se saa riittää. InterWeb tarjoaa liikaa pohdittavaa. Suurimmaksi osaksi se kuitenkin on kaikkea outoa ja sairasta. Haluan näitä asioita käsitellä. Siksi siis tämä.