Opiskelua, keittoa ja leikkiä

OKL, tämä pienten opintopisteiden ihanuus, mistään ei saa mitään pisteitä tarpeeksi ja kaikesta täytyy nurista. Ikinä ei ole mikään helppoa ja tarpeeksi mukavaa. Jokaisesta vaivalla tienatusta pisteestä täytyy kirota. Jokaisen kohdalla pitää valittaa että miksi vain puolitoista pistettä. Kauppiksen puolella he saavat kuusi pistettä kahdesta luennosta. Tottahan tämä on, ei kukaan ole tyytyväinen siihen mitä on. Aina tahdotaan enemmän kuin itsellä on mahdollisuus saada. Kun tämä saavutetaan ei sekään ole hyvä koska kuitenkin on saatava lisää. Missä siis menee tämä raja jolloin on saavutettu tarpeeksi. Oletettavasti kuolinvuoteella itsekin itken että miksi en tehnyt sitä ja saavuttanut tätä. Pyrin tekemään asioita niin paljon kuin mahdan ja pystyn. Uudet kokemukset jännittävät ja kiehtovat. Mutta asiaan taas. OKL tarjoaa monipuolista opetusta kaikilla aloilla mutta kaikki asiat jäävät pintapuolisiksi. Pedagogista ajattelua ei pysty päästämään valloilleen annetuissa ajoissa. Tutkinnon laajuus nousisi käsittämättömiin määriin jos kaikista aiheista jokainen osaisi vähän, ja vielä tärkeämpää: Opettaa sitä! Pedagoginen ajattelu väistyy opetuksen edeltä. Meille tuleville opettajille opetetaan enemmän asiaa kuin sitä miten opetetaan. Siksi tämänkin koulutuksen tulisi sisältää huomattavasti enemmän harjoittelua, eikä niin paljoa tehtävää niistä. Raportointi tuntuu turhalta harjoittelussa. Meidän pitäisi olla se jota seurataan, ei toisinpäin. Harjoitteluissa tulisi nähdä miten itse hallitsee opettamisen, tuntemusta asioihin voi syventää aina tarvittaessa. Pedagogisen ajattelun tärkeyttä ei voi korostaa. Ihmisalojen asiantuntijaksi voi tulla vain tekemällä töitä ihmisten kanssa. Ei pelkällä teorialla. Siihen tuntuu panostavan tämä ihana OKL. Samat asiat kiertävät asiasta toiseen. Jokaisessa monialaisessa pedagogisessa aineessa esiin tulee Piaget’n vaiheet taikka Vygotskin ZPD. Nämä asiat opitaan kyllä ulkoa heti, mutta sovellusarvon voi käsittää vasta työssä. Miksi siis emme tee enemmän harjoittelua. Sitä en itse ainakaan tiedä, tiedän vain sen että määrä on hiljalleen vähentynyt. Mutta silti OKL sisältää eniten käytännöntyötä muihin aloihin nähden. Tämä tietysti tuo sen että läsnäolo on miltei pakollista. Se lisää työmäärää ja itseopiskelunmäärä on samalla mittava, pelkkä yliopiston tiloissa tehtävä työ ei riitä vaan on tehtävä paljon myös muualla. Työ pitää tuoda koulusta kotiin, aivan kuten valmiilla opettajalla. OKL tuntuu aiheuttavan burnouteja jo opiskeluvaiheessa, mitä en näe millään tasolla positiivisena asiana. Mutta toisaalta, jos opiskelu on helvetti, tuleeko työstä vain kiirastuli? Voi myös käydä toisinpäin, ihmissuhteet jäävät vähäisiksi, oppilaan ja opettajan siis, ja miten suhtautua sitten häiriötapauksiin. Jämäkkyys kehittyy vasta myöhemmin myös, samalla oikea opettajuus. Oletan että moni opiskelija on intoa täynnä kun maisterin paperit on kädessä ja katseet suunnataan kouluun, vihdoin opettajan roolissa. Miten käy tässä jos muu opettajakunta edustaa vanhaa liittoa joka on tottunut hoitamaan asiat vanhoin tavoin? Nuori innokas opettaja saattaa jaksaa muutaman vuoden yrittää muuttaa menetelmiä kunnes tajuaa sen mahdottomaksi ja lopettaa. Sen jälkeen hänestä tulee se tuttu harmaa ja ärtynyt opettaja joka ei vaan jaksa.

Esimerkkinä otan vielä matematiikan pedagogiikan. Itselläni on ollut mahdollisuus tutustua oikeaan matematiikkaan erään kansainvälisestikin arvostetun matemaatikon johdolla, hän on yksi ainoista “oikeista” matemaatikoista Suomessa. Kyseessä ei ole kuitenkaan kuvan opettaja. Nero omalla tavallaan, mutta lannistunut siitä että on tullut hänen aika lopettaa. Vasta nyt lopussa aloin tajuamaan miksi. Kukaan meistä lokoista ei yksinkertaisesti ymmärrä oikeaa matematiikkaa. Lainaan tässä hänen käyttämäänsä termiä ja puhun “pupputiikasta”. Uuden matematiikan tulo seitsemänkymmentäluvulla muutti lähestymistapaa geometriasta ja oikeasta matematiikasta pupputiikan suuntaan. On olemassa kaksi formaalista tiedettä, matematiikka ja logiikka. Formaalisella tieteellä tarkoitetaan selkeästi abstraktia tiedettä joka tapahtuu ajatuksen tasolla. Ongelmat ratkaistaan ajattelemalla ja visualisoimalla ajattelua. Matematiikka on myös täysin synteettinen tiede, se on ihmisen ajattelun tulos ja näin ollen ainutlaatuinen. Se ei perustu havaintoihin, havainnot tehdään matematiikan avulla. Oma alakoulun opetukseni ei tosin tällaista tuonut millään tavalla esille vaan se keskittyi mekaanisten operaatioiden opettelemiseen ja hallitsemiseen. Tieteen ydin, ajattelu siis, unohdettiin täysin ja oppilailta vietiin matematiikan kauneus pois. Kaikenkukkuraksi oma nuori innokas opettajani yritti tuoda tätä ajattelun muutosta minulle nuorena mutta rehtori torjui ehdotuksen. Olisin päässyt mukaan algebran maailmaan innokkaana opiskelijana mutta siinä nähtiin jonkinlainen vääryys. Nyt onneksi minulle avattiin ovea tähän oikeanlaiseen maailmaan ja näin ollen itseopiskelun kautta voimme oppia oikeaa matematiikkaa ja pikkuhiljaa alkaa yrittää korjaamaan virheitä joita meidän kanssa on tehty. On vain otettava oppikirjat menneisyydestä, yli kahdentuhannen vuoden takaa, ja ryhdyttävä hommiin. Herra Matemaatikko ei meidän kanssamme edes ehtinyt ottaa mitään oikeaa, koska poisoppiminen vaati niin paljon aikaa. Silti jokainen kuka häntä on kuullut on luultavammin avannut silmänsä tälle asialle. Muutaman onnekkaan johdolla hän on ehkä saanut asiaansa tuotua esille ja siirtänyt vastuuta meille uusille oppikirjojen tekijöille. Matematiikkaa siis ei enää opeteta alakoulussa ajattelun kaltaisena ilmiönä vaan enemmän työkaluna arjen käyttöön. Ongelmista on tehty selviä interpolaatiotapauksia ja avoimuus on jätetty pois. Kyseessä on ollut aine jota kukaan ei osaa enää opettaa sen oikealla tavalla vaan lähinnä väärällä tavalla, eli Matemaatikon sanoin “kaksoispisteVlaatikkoon”-tavalla. Formaalisten operaatioiden vaiheeseen lapsi pääsee Piaget’n mukaan 11-12-vuotiaana, mutta nämä vaiheet eivät ole niinkään ikäsidonnaisia vaan enemmän kokemukset ja opetus voi nopeuttaa vaiheiden läpikäymistä. Tämä siis tarkoittaisi että oikeaa matematiikkaa ei voisi opiskella täysin ennen yhtätoista ikävuotta, mutta kuitenkin se on mahdollista jos tätä ajatusmallia tuetaan läpi kehityksen. Minun itseni on muun muassa otettava itseäni niskasta kiinni ja opeteltava kuusikymmentäluvulta tuttua keskikoulun geometriaa jotta voisin ymmärtää tätä oikeaa tiedettä.

Mutta palatakseni OKL:n valitettaviin puoliin. Kaiken kukkuraksi on melkein jokaisen siellä opiskelevan laskettava tarkkaan saako vuoden aikana tarpeeksi opintopisteitä kasaan jotta tuet pysyvät yllä. Eihän tässä mitään pahaa olisi jos ei muuta elämää löytyisi ja sosiaalinen elämä laskettaisiin aivan minimiin. Silloin voi vasta tosissaan menestyä opettajana. Toisaalta, eihän opettajalla saa ollakaan muuta elämää kuin luokan edessä. Turha tällaisesta tosin on valittaa koska niin moni tänne haluaa ja ei pääse. Sitten mukaan pääsee minä, mies joka ei hirveämmin välitä lapsista ja sisäänpääsy tapahtuu kännissä läpällä. Tosin myös keskusteluissa todettua, että jos ei muuta keksi niin tulee OKL:n palloilemaan vähäksi aikaa. Siinä on myös minun aikomukseni, todella järkevää. En minä tosin voi tätä laitosta tuomita koska omat opiskeluni ovat kesken. Enkä oletettavasti tätä meinaa edes loppuun asti suorittaa koska...